Ken ei proklinainnun stancionnoiloida smotriitel'oida, ken heinke ei havkkuočen? Šiännündäminuvttoina ken heildä ei pakon rokovoida kniigua, štobi häneh kirjuttua oma bespoleznoi žualoba pritesnindäh, grubostih i neispravnostih näh? Ken heidä ei luve rahvahan rovun izvergakši, einin vähemmäldi viärittiän, - muromskoiloin rozboiniekoin muozekši? Lienemmä odnuakko spravedlivoit, staraičemma männä hiän položenjah i možo šilloin rubiemma heidä suvdimah äijiä pehmiemmäldi. Mi muone on stancionnoi smotriitel'a? Mučennikka nellännettätoista klassua, kumbane omalla činulla on katettu vain perrannoista, da i že ev nagole (ssilaiččiečen mivn lugijoin sovestih). Müttünäne on tämän, kuin šuvtkaksi V'azemskoi kniäzä šanov, - diktatoran dolžnosti? Ei-go ole nastojaššoi kuatargi? Spokojua ni päivällä, ni üöllä. Kaiken dosuadan, kumbane kerävdüv igävän ajannan aigah, putešestvennikka tažuav smotriitel'alla. Šiä paha, doroga rikottu, jamščikka upr'uamoi, hebozet ei vejetä - a viärä on smotriitel'a. Hänen kevhäh huoneheh tulduoh, ajaja kaččov smotriitel'ah, kuin vragah; hüvä, kuin šuav hänellä väliän piäššä kuččumattomašta gost'ašta; nu a kuin ei piävü hebozie? Hospodi! müttünäzet havkkuočennat, müttünäzet grozinnat pirahetah hänen piällä! Vihmalla i šlöčällä pidäv hänellä hüpellä tanhuoloida müöt'; pövrüllä, vieristäviluloina uidiv hiän sinčoh, štobi vain minuvttane hengäštüö postojal'coin ravušta da tövkinnöistä. Tulov generuala; šärizijä smotriitel'a andav hänellä jälgimäzet kakši troikua, ših luguh i kurjerskoin. Generuala lähtöv, ei šano hänellä i passibuo. Viijen minuvtan jälgeh - kellone!.. i fel'd-jegeri loi stolalla omah podorožnoin!.. Duvmaigo tämä kaikki hüväzešti, i šiännünnän neičči miän sercah mänöv žualivoinda. Vielä puolikümmendä šanua: kahtenakümmennenä vuodena sriädu mie Rosein ajeliin rissiin-rässiin; počki kaikki poštatraktat ollah mivla tiettävät; moni pokolenjua jamščikkua on mivla tuttavua; harvah on smotriitel'ua, kumbazie mie en tunne ihočči, harvah kumbazenke ei ollun azieda; väliän tahon izdaija l'ubopitnoin zapuastan mivn ajelušnabl'udenjoida; nüt kuni šanon vain, što stancionnnoin smotriitel'oin soslovja obščestvennoilla mielellä on ožutettu ünnäh valehellen. Nämä, näin klevetittü smotriitel'at, ollah rahvaš tüvnet, uslužlivoit, šuatah ühtehistä eländiä, ev ahnahat čiistih i ev ülen dengan šuaččijat.

1816 vuodena, maikuvna, sluččieči mivla ajua ***skoida gubern'ua müöt', šuvrda tiedä müöt', kumbane nüt on jo hävitettü. Oliin mie pieneššä činušša, ajoin perekladnoiloilla, i makšoin progonnoiloida kahešta hebozešta. Tämän tuačči smotriitel'at mivnke ei äijäldi ceremoniečettu, i rigeneh mie otiin bojunke žen, mi, mivn mieleštä, mivla pidi pruavilua müöt'. Ollen nuori i rutto, mie šiännüin smotriitel'an nizostih i malodušestvah, konža hiän mivla varoin varuššetuon troikan ando vall'aštua činovnikkabajarin kol'uaskah. Niin-že viikon mie en voinnun opaštuo i ših, štobi valliččija holoppa vuardais mivn šüömizellä gubernuatoran murginalla. Nüt mie i ših i toizeh kačon, kuin duvmait niin i pidäv. Da i toveštah, mi oliis meinke, jesli kaikilla mielehizen pruavilan vaštah: činu činuo počitaiče, ruvettais elämäh toista pruavilua müöt', primierakši: haju hajuo počitaiče! Müttünäzet liettäis kiissokšet! i slugat kellä zavodittais edizeh šüömizie andua? No müöštiäčen tuaš omah povestih.

Päivä oli ägie. Stancašta kolmen viršan piäššä rubei tipakoimah, i minuvtoin jälgeh valuvihma kašto mivn jälgimäzeh rihmazeh šuat. Stancalla tulduo, enžimäne huoli oli väliämme muvttuačie, toine pakota čuajuo. "Hei, Dun'a! - mögähti smotriitel'a, - šeizata samovuara, da tuo slivkua".

Hiän zavodi kirjuttua mivn podorožnoida, a mie rubein kaččomah kartinkazie, kumbazet šomennettih hänen ruokakkošta obitelie. Hüö ožutettih bludnoin poijan istorjua: enžimäzeššä počtennoi ukko kolpakoissa i šlafrokoissa laškov bespokoinoida brihua, kumbane kiirähtiän priimiv hänen bluaslovindua i šalkust'a dengoinke. Toizešša on jarko ožutettu nuoren miehen razvratnoi povedenja: hiän istuv stolan taguana, a ümbäri issutah valehuštovarissat i huigiettomat naizet. Edembiänä, kaikki tuhonnun briha, ribuloih šuoriečen, piäššä kolmeuglane šliäppä, paimendav šigoida i šüöv heinke üheššä; hänen iho ožuttav šuvren igävän i kuajiečennan.

Jälgiperäh on ožutettu hänen müöštiäčendä tuattohože: hüvä tuatto niissä-že kolpakoissa i šlafrokoissa hüppiäv hänellä vaštah; bludnoi poiga šeizov polvuziin; tulennakši povara isköv šüötettüö važua, a vanhembi velli küžüv slugilda mintäh on tämä ihaššuš. Jogo kartinkazen alda mie luviin priličnoit nemcan kieleh kirjutettu stihazet. Kaikki nämä mie vielä täh šuat muissan, niin-že, kuin padazet bal'zaminanke i kravatti kirjavanke rangizenke, i muvt predmietat, kumbazie mie näin ših aigah iččieštä ümbäri. Niän, kuin nüt, iččiedä izändiä, mieš vuotta viizikümmendä, terveh i bodroi, pitissä orahan nägözissä sertukissa kolmenke medalinke vierrüzissä lentoissa.

Pikkarane koketkane toizešta kačahukšešta kekši žen vpečatlenjan, müttünäzen hiän jätti mivh; hiän paino šuvret golubazet šilmät; mie rubein hänenke pagizomah, hiän mivnke pagizi varajamatta, kuin tüttö, kumbane nägi ilmua. Mie ehotiin tuatollah stokanan punšua; Dun'alla annoin čaškan čuajuo, i müö kolmen rubeimma bes'ovduimah, duvmait ijän olima tuttavat.

Proidi moni vuotta, i aziet tuodih mivn uvveštah šillä-že šuvrella tiellä, suamoi niih-že paikkoih. Mie juohutiin vanhan smotriitel'an tüttären i ihaššuin mieleštä, što uvveštah dogadin händä. No, duvmaičelliin mie, vanha smotriitel'a, možot, jo on muvtettu; čäis Dun'a jo on miehellä. Duvma, što kumbane ni olgah jo on kuollun, vilmahti mivn mieleh, i mie läheniin *** stancah igävänke vuotannanke. Hebozet pietüttih poštakodizen pihalla. Pertih mändüöh, kerdah tunnuššiin kartinkazet, kumbazilla oli risuidu bludnoin poijan istorja; stola i kravatti šeizottih vanhoilla šijoilla; no ikkunoilla jo ei ollun kukkie, i kaikki ümbäri ožutti lahohuon i hülgävkšen. Smotriitel'a magai tulupan alla; mivn tulenda noššatti hänen; hiän novželdi... Da tämä oli Samson Viirin; no kuin hiän vanheni! Kuni hiän šuorii kirjuttamah mivn podorožnoida, mie kačoin hänen harmavdunnuzih tukkih, ammuin breimättä ihon šüvih ruppiloih, gorbistunnuoh šelgäh - i en voinnun diiviečie, kuin kolme einin nellä vuotta voidih vanhendua rommohokši ukokši tämän bodroin mužikan. "Tunnuššiit-go šie mivn? - küžüin mie häneldä, - müö šivnke olemma vanhat tuttavat".

"Voiččov olla, - šano hiän ugr'uvmo, - täššä on tie šuvri; äijä ajajua mivšša oli". - "On-go terveh švin Dun'a?" - küželiin mie. Ukko muadu. "A jumala händä tiedäv", - vaštai hiän. "Nin nägüv hiän on miehellä männün?" - šanoin mie. Ukko pritvorieči, kuin buitto ei kuvllun mivn küžündiä, i jatko čuhulla lugie mivn podorožnoida. Mie hülgäin omat küželennät i käššiin palavoittua čainikan. L'ubopitstva rubei milma bespokoimah, i mie nadeiččiečiin, što punša kerittäv kielen mivn vanhalda tuttavalda.

"Nin šie tiežiit mivn Dun'ua? - zavodi hiän. - Ken-že ei tiädän händä? Oh, Dun'a, Dun'a! Müttünäne tüttö oli! Toko, ken ni ajav, kaikin kiitetäh, niken ei osudin. Bojuarinat hüvitettih händä, to paikkazella, to uzniekkazilla. Ajajat bajarit naroš pietüttih, buitto murginoija, einin illast'ua, a toveštah šanuo, nin vain žen tuačči, štobi enämbäne häneh kačahaldua. Toko bajari, kuin ni olgah pattie, hänen aigah tüvnistüv i mivnke hüväzešti pagizov. Vierit-go sudari: kurjerat, feld-jegerit hänenke puoliin čuasuloin paistih. Händä müöt' vain i kodi pizü; midä ruokičeldua, midä varuššaldua, kaikkienne kergii. A mie, vanha hovkka, en voi külläldi kaččuo, mi ruadostie, hüviä mieldä oli; jo mie-go en šuaččen omua Dun'ua, mie-go en äbäžöinnün omua lašta; jo hänellä-go ei ollun elännehtä? Da ka, kummašta et rissillä piäže; mi on suvdittu, nin šiidä šiiričči et piäže." Täššä hiän podrobno rubei šanelomah omua gor'ua.

Kolme vuotta šillä aigua, kerran talvi-illalla, konža smotriitel'a lineičči uvtta kniigua, a tüttäreh peregorodkan taguana ombeli iččielläh platjua, ajaldi troika, i ajaja čerkesskoloissa šuapkoissa, vojennoiloissa šinelilöissä, kiäriečen paikalla, tuli pertih, pakoten hebozie. Hebozet kaikki oldih ajelukšessa. Tämän tiijuštahuoh, ajaja bilo järendi iänen i nošti nagaikan; no Dun'a oli priviknin näih, hüppäi peregorodkan taguada i armahazeldi küžü ajajalda: ei-go hiän taho midä ni olgah šüvvä? Dun'an tulenda luadi oman azien. Ajajan šiännündä proidi; hiän soglasieči vuottamah hebozie i zakaži iččiellä ildazen. Heittähüöh märrän töpükkähän šuapkan, riiččihüöh paikan i šinelin heittähüöh, ajaja jiävieči nuorena, stroinoina gusarana muštazinke usazinke. Hiän raspoložieči smotriitel'ašša, rubei veššeläldi pagizomah hänenke i hänen tüttärenke. Kerättih ildazen. Šillä aigua tuldih hebozet, i smotriitel'a käški kerdah, lebävttämättä vall'aštua ajajan kibitkäh; no tulduoh pertih dogadi, što nuori mieš počki mielen maltietta venüv lavčalla; hänen huimai, piä rubei kivistämäh, ei voinnun lähtie matkah... Midä ruadua! Smotriitel'a ustuppi hänellä oman kravatin, i huavuššettih, jesli läzijällä ei lie parembi, toissa piänä huomnekšella tüöndiä S***h lekarie vaš.

Toissa piänä gusaralla lieni pahembi. Hänen mieš raččahilla läksi linnah lekarie vaš. Dun'a kiäri hänellä piän paikalla, kaššetuolla uksussuh, i istuoči omanke ombelukšenke hänen kravatin luoh. Smotriitel'an aigah läzijä ohki i počki ni midä ei paissun, no joi kakši čaškua kofeida i, ohkuan, zakaži iččiellä murginan. Dun'a häneštä harpavkšuolla ei uidin. Läzijä jogo minuvttua pakkoi juvva, i Dun'a andeli hänellä kruvškast'a ičellä varuššettuo limonadua. Läzijä kašteli huvliloida, i jogo kerdua, anduan uvveštah kruvškua, liččualdeli Dun'an kättä. Murginakši tuli lekari. Hiän kuotteli läzijän pul'sua, pagizeldi hänenke nemčan kieleh, i hormakši šano, što läzijällä pidäv üksi spokoja, i što päivän kahen jälgeh hänelläh rubeiv voimah ületä ielleh päit'. Gusari ando hänellä kakšikümmendä viizi rubl'ua kaččomua, kučču händä murginoimah; lekari soglasieči; molen šüödih rumaldi, juodih butilkan viinua i erottih hüvänke mielenke toine toizeh näh.

Proidi vielä päivä, i gusari ünnäh elavdu. Hiän oli ülen veššelä, iänevdümättä šuvtki to Dun'anke, to smotriitel'anke; viheldeli virdüzie, pagizi ajajoinke, kirjutteli hiän podorožnoiloida poštakniigah, i niin mieldü smotriitel'alla, što kolmandena huomnekšena hänellä oli žuali erota mielehizenke postojal'canke. Oli pühäpäivä; Dun'a šuorii obiedn'alla. Gusaralla varuššettih kibitkän. Hiän prostieči smotriitel'anke, bohataldi nagradi hänen šijašta i šüömizistä, prostieči Dun'anke i ottuačih šuattamah händä kibitkäššä kirikköh šuat, kumbane šeizo külän n'okašša. Dun'a šeizo, ei tiedän midä ruadua...

Ravkka smotriitel'a ei maltan, kuin voičči hiän ičeh pozvuolie Dun'alla čurahtua gusaranke üheššä, kuin häneh tuli tämä osleplenja, i mi šilloin oli hänen hajunke. Ei proidin i puolda čuasuo, kuin hänen hengipaikka rubei tuškuačomah, tuškuačomah, i niin hiän rubei bespokojiečomah, što ei šuan tirpua i hiän ičeh läksi obiedn'alla. Kirikköh doidiess'a hiän dogadi, što rahvaš jo tullah vaštah, no Dun'ua ei ollun ni ogruadašša, ni pordahilla. Hiän kiireheldi mäni kirikköh; pappi viidi oltarista; diekka šammutteli tuohukšie, kakši akast'a vielä kumarreldih uglašša; no Dun'ua kiriköššä ei ollun. Ravkka tuatto nasuli rohkuači küžüö diekalda, oli-go Dun'a obiedn'alla. Diekka šano, što händä ei ollun. Smotriitel'a läksi kodih ni elävä, ni kuolie. Hänellä jäi üksi nadeiččiečenda: što nuorešta hajušta Dun'a možot läksi čurahtamah toizeh stancah šuat, missä eli hänen ristimuamo. Šuvrešša muokašša vuotti hiän, konža tulov troika, kumbazella hiän laški Dun'an. Jamščikka ei tullun. Jo ildapuoleh tuli hiän üksiin i humalašša, kuoldavanke viestinke: "Dun'a šildä stancalda gusaranke läksi edembiäh".

Ukolla ei šuan tirpua tädä gor'ua; hiän langeih ših-že postelih, kumbazešša eglein venü nuori muanittaja. Nüt smotriitel'a, duvmaiduoh kaikki kuin oli, kekši, što läzimine oli valehuš. Ravkkah tartu gor'ačka; hänen šuatettih S***h i hänen šijah pandih kodvakši toizen. Že-že lekari, kumbane ajeli leččimäh gusarua, lečči i händä. Hiän šano smotriitel'alla, što nuori mieš oli ünnäh terveh, i što hiän vielä šilloin kekši hänen pahan mielen, no oli iänettä, varaji hänen nagaikua. Tožieh-go pagizi nemca, ali vain tahto kiitteliečie omallah kekšinnällä, no hiän ni vähäzeldi ei alevttan ravkkua läzijiä. Kuda-kuingi spruaviečehuoh läzimizeštä, smotriitel'a pakkoi S***lda počmeisterilda kahekši kuvkši otpuskan, i, ei šanuon ni kellä omua mieldä, jalgaziin läkši omua tütärdä vaš. Podorožnoista hiän tieži, što rotmistra Minskii ajo Smolenskašta Piiterih. Jamščikka, kumbane šuatto händä, šano, što kaiken dorogan Dun'a itki, hot', kaččuon, ajo hiän omua ohotutta müöt'. "Možot, - duvmaičči smotriitel'a, - tuon mie kodih üökšünnüön mivn kariččazen". Tämänke mielenke tuli hiän Piiterih, šeizavdu Izmailovskoih polkah, ostavnoin unter-oficeran kodih, omahaže iellizeh tovarissah, kumbazenke sluvži, i zavodi omat ečinnät. Väliän hiän tiijušti, što rotmistra Minskii on Piiterissä i eläv Demutovan traktierašša. Smotriitel'a reši männä häneh.

Aivoin huomnekšella tuli hiän hänen peredn'oih, i käški doložie visokoblagorodjalla, što vanha salduatta pürgiv nägiečie hänenke. Vojennoi lakei, kumbane čisti šuappaida kuvissa, šano, što bajari maguav, i što ennen ühtätoista čuasuo ni kedä ei priimi. Smotriitel'a uidi i tuli uvveštah nevvottuoh aigah. Minskoi viidi hänen luoh ičeh haluatoissa, ruškeissa skufjissa. "Midä, velli, šivla pidäv?" - küžü hiän händä. Palavoidu ukon šiämi, küvnelet püörähettih šilmiissä, i hiän šärizijällä iänellä vain virki: "Vaše visokoblagorodie!.. luadikkua tämän muone jumalan miilosti!.." Minskoi ruttoh kačahti häneh, ruškoi, otti hänen kiäštä, vei kabinettah i lukkui oven. "Vaše visokoblagorodie!" - lizäi ukko, - mi reještä kirboi, že kado; ana mivla, muvda ei, hot' mivn ravkkane Dun'a. Vet šie külläldi potiešiečiit häneštä ümbäri; elä naprasno händä ünnäh hävitä".

"Mi on luajittu, šidä et müöššütä, - šano nuori mieš äijäldi huijuštuačien; - viärä šivn ieššä i ruadi olen šivlda pakota proskenieda; no elä duvmai, štobi mie voiččiziin hüllätä Dun'an: hiän liev ožakaš, annan šivla čestnoin šanan. Mihe vaš šivla? Hiän milma šuaččov; hiän jo unahti oman endizen elännän. Ni šie, ni hiän - tüö että unaha šidä, mi on sluččiečen". Šidä min-ollov šüdäi hänellä hiemuah, avai oven, i smotriitel'a iče šidä ei muissa, kuin viidi pihalla.

Viikon hiän šeizo liikahtamatta, šidä dogadi hiemuan šlagašša tukun bumuagua; hiän šai hiät, avai i dogadi moni viizikümmendärubl'ahist'a murjottuo bumažkua. Uvveštah küvnelet püörähettih hänellä šilmissä, abiešta šiännündäküvnelet! Hiän liččai bumažkat tukkuh, loi hiät muah, tallo kannoilla, i läksi... Äijän-vähän proidihuoh, piettü, duvmaičči... i müöštiäči... No bumažkoida jo ei ollun. Hüviin šuoriečen nuori mieš, hänen dogadihuoh, hüpähti izvoščikan luoh, istuoči i kiireheldi mögähti: "pošol!.." Smotriitel'a ei luottuačen hänellä jällesti. Hiän rešiečih ületä kodih omalla stančalla, no edizeh tahto hot' kerdazen nähä omuadah ravkast'a Dun'ua. Täh varoin, päivän kahen jälgeh, müöštiäči hiän Minskoin luoh; no vojennoi lakei šano pattieldi, što bajari ni kedä ei prinimaiče, ründähillä lükkäi hänen peredn'oista i hlopni ovet hänen nenän ieššä. Smotriitel'a šeizo, šeizo - da i läksi.

Šinä-že piänä, illalla, aštu hiän Liteinoida müöt', skorb'aščoilla mol'banan pidähüöh. Kerdah vilmahettih häneštä šiiričči ščogol'skoit drožkazet, i smotriitel'a tunnušti Minskoin. Drožkat pietüttih kolmižiljazen kojin edeh, aivis podjiezdan kohtah, i gusari hüpähäldi krinčoilla. Ožakaš mieli tuli smotriitel'alla. Hiän müöštiäči i, mändüöh kuvčerin kohtah: "Vara velli, kenen tämä on hebone? - küžü hiän, - ei-go Minskoin?" - "Aivis niin, - vaštai kuvčeri, - a midä šivla?" - "Da, ka midä: šivn bajari käški mivla hänen Dun'alla šuattua kirjazen; a mie i unahiin, missä Dun'a-že eläv". - "Da ka täššä, toizešša žiljašša. Müöhäššüit šie, velli, šivn kirjazenke; nüt jo hiän iče hänen luona on". - "Hädiä ev, - vaštai smotriitel'a, a hengipaikka niin i tükkäv, - passibo, što juohutiit, a mie oman azien luajin". I näinke šanoinke läksi hiän pordahie müöt'.

Ovet oldih lukušša; hiän zvonildi, proidi moni jügiedä vuotettavua sekundua. Kolahti avuan, avattih. "Täššä eläv Avdotja Samsonovna?" - küžü hiän. "Täššä, - vaštai nuorikkane služanka, - mih vaš šivla händä pidäv?" Smotriitel'a šanomatta mäni zualah. "Ei voi, ei voi! - mögähti hänellä jällesti služanka, - Avdotja Samsonovnašša ollah gost'at". No smotriitel'a ei kuvnnellun; aštu edembiäh. Kakši enžimäzet komnatat oldih pimiet, kolmannešša oli tuli. Hiän läheni longattuon oven luoh i piettü. Hüviin uberituošša komnatašša duvmavälläššä istu Minskoi. Dun'a, šuoriečen kaiken bohatuon modah, istu hänen kreslan ručkalla, kuin raččahalla ajaja angliiskoissa šadulašša. Hiän niežno kaččo Minskoih, kiärien hänen muštie tukkakärhilöidä omihize valgeih šormiloih. Ravkka smotriitel'a! Ni konža hänen tütär ei hänellä ožuttuačen tämän šomehuokši; hiän omašta viäštä piäličči l'ubuičči händä. "Ken on šielä?" - küžü Dun'a ei noštuan piädä. Hiän nagole oli iänettä. Otviettua ei kuvlu i Dun'a nošti piän... i mövünke langei kovralla. Pölläštün Minskoi luottuači händä noštamah i, dogadihuoh oviloissa vanhan smotriitel'an, jätti Dun'an i läheni hänen luoh, šärissen šiännünnäštä. "Šivla midä pidäv! - šano hiän hambahista läbi, - midä šie viirit nagole mivla jällesti kaikkiella, kuin rozboiniekka? ali tahot milma leikata? Pošol von!" - i vägövällä kiällä fatti ukon rinnašta, jahkai hänen pordahilla.

Ukko tuli omallah fateralla. Prijuatel'a sovietaičči hänellä žualiečie, no smotriitel'a häiskäi kiällä i reši hüllätä tämä azie. Kahen päivän jälgeh otpruaviečči hiän Piiteristä uvveštah omalla stancalla i tuaš ottuači omah dolžnostih. "Ka jo kolmaš vuoži mie elän Dun'atta, i ni viestistä, ni šanast'a en tiijä häneh näh. Ollov-go elošša, evle-go, üksi jumala tiedäv. Kaikkie sluččiečov. Ei händä enžimästä, ei händä jälgimästä muanittan ajaja povesa, a šielä pidi kodvazen, da i hülgäi. Äijä heidä on Piiterissä hovkkazie, nuorikkazie, tämpiänä atlassuh da barhattah šuoriečennuot, a kačot; huomena kabakkaribuloinke üheššä pihoida püvhitäh. Kuin duvmaičet aigah, što možot i Dun'a šiinä-že propadaiččov, nin riähättä riähkevvüt da kalmua hänellä tahot..."

Tämän muone oli mivn prijuatel'an, vanhan smotriitel'an šanelenda. Hänen šanelendua ei vain kerdua pieteldü küvnelet, kumbazie hiän püvhkeli polalla, kuin Dmitrijevan balladašša userdnoi Terentjiččä. Nämä küvnelet oldih, voit šanuo, punšan tuačči, kummast'a hiän šanellešša vejäldi stokanua viizi; no kuin ni šano, a hüö äijäldi trognittih mivn hengipaikan. Hänenke erottuoh, mie viikon en voinun unahtua vanhua smotriitel'ua, viikon mie duvmaičiin ravkkah Dun'ah näh...

Vielä ei ülen ammuin, ajuass'a šiiričči *** mestazešta, muissutiin mie mivn vanhah prijuatel'ah näh; mie tiijuššiin, što stanca, missä hiän oli načal'nikka, jo on hävitettü. Mivn küžündäh: "On-go elošša vanha smotriitel'a?" ni ken ei voinun šanuo ni midä. Mie rešiin tiijellä tuttavua randua, otiin vol'noit hebozet i läksiin N*** s'olah.

Tämä oli šügüžüllä. Harmuazet hatakkozet katettih taivašta; vilu tuvli tuvli leikattuloista peldoloista, viijen ruškeida i keldazie lehtilöidä vaštah hänellä popadijoista puvloista. Mie tuliin s'olah päiväzen laššušša i pietüin poštakodizen luona. Sinčoh (missä konža-ollov ravkka Dun'a mučkai mivla šuvda) viidi ložie akka, i mivn küželendöih šaneli, što vanha smotriitel'a jo vuvven kohta, kuin kuoli; što hänen kodih tuli elämäh oluon panija, i što hiän on oluon panijan naine. Mivla lieni žuali mivn naprasnoida ajelušta i šeičendä rubl'ua, duaroin tuhottuloida. "Midä hiän kuoli?" - küžüin mie oluon panijan naizelda. "Juoččieči, šüöttiä," - šano hiän. "A kunne hänen kätkeih?" - "Külän taguah, pokonniekan naizen revnah". - "Että-go voi šuattua milma hänen kalmah šuat?" - "Mintän emmä voiče. Hei Van'ka! hüvä šivla kazinke šalie. Šuatuakko bajari kalmiz'olla da nevvo smotriitel'an kalma".

Näih šanoih ribukaš, krivoi i rižoi brihane hüppiäldi mivn luoh i läksi milma šuattamah külän taguah.

- Kuinbua ei tietä! Hiän opašti mivn bremozie luadimah. Toko (andakkah jumala hänellä ruajun šija!) aštuv kabakašta, a müö hänellä jällesti: "Dedo! oriehua!" - a hiän meilä oriehua andav. Nagole toko meinke telmiäči.

- Müttünäne bojuarina? - küžüin mie l'ubopitno.

- Ülen hüvä bojuarina, - šano brihane, - ajo hiän karretašša kuvvella hebozella, kolmenke pikkarazinke bajarizinke i nänkänke, i muššanke mos'kanke; i kuin hänellä šanottih, što vanha smotriitel'a kuoli, nin hiän röngähti itkömäh i šanov lapšilla: "Istukkua tüvneldi, a mie kävelen kalmiz'olla". Mie tahoin bilo šuattua händä. A bojuarina šanov: "Mie iče tiijän dorogan". I ando mivla hobiezen p'atakkahizen - žen hüvüne bojuarina!..

- Ka vanhan smotriitel'an kalma, - šano mivla brihane, i kočahti peskutukulla, kumbazeh oli pissettü mušta risti vaškizenke obrazanke.

- Täh, - šano brihane, - mie edähäzedä häneh kačoin. Hiän venüttiäči täh, i venü viikko. A šiidä bojuarina läksi s'olah i kučču papin, ando hänellä dengua i uidi, a mivla ando hobiezen p'atakkahizen - hüvä bojuarina!